Kuvataiteilija koulutetaan työskentelemään oman taiteellisen työnsä parissa. Kuvataiteilijan ensisijaista työtä on taiteen tekeminen ja teosten esitteleminen julkisesti. Taidetta tekemällä taiteilija työllistyy omassa työssään, mutta harva kuvataiteilija saa toimeentulon tekemästään työstä.
Aktiivinen taiteellisen tuotannon esitteleminen on edellytys apurahojen saamiselle. Apurahajärjestelmä palkitsee taiteilijan, tukee vapaassa tilassa työskentelyä ja oman taiteellisen tuotannon valmistamista. Apurahalla työskentelevä taiteilija saa arvostusta; apuraha on osoitus taiteen kentän arvostuksesta. Apuraha on aina määräaikainen ja takaa perustoimeentulon vain osalle taiteilijoita.
Kuvataiteilijoiden perinteisiä tulolähteitä ovat apurahat sekä taiteelliseen työhön liittyvät muut työt kuten kuvataiteen opetus- sekä järjestö-, kuratointi- ja suunnittelutyöt.
Yhteiskuntajärjestelmämme tunnistaa palkansaajan ja yrittäjän. Kuvataiteilijan ammatti on ammatti, jolle ei omassa muodossaan ole olemassa olevia työpaikkoja. Omassa työssään työllistyvä taiteilija ei ole palkansaaja, eikä yrittäjä. Taiteilija työskentelee yksityisyrittäjämäisesti, kuitenkin sillä erotuksella, että taiteilijan valmistamille teoksille ei välttämättä ole tilausta. Tehty työ ei siis takaa toimeentuloa.
Kuvataiteilija on kuvataiteen asiantuntija, mutta taiteilijoiden kompetenssia ei ole osattu hyödyntää. Taiteilijan työn erityisyyttä ei ole täysin ymmärretty, eikä työtä osata nähdä välttämättömänä tai tarpeellisena. Kuvataiteilijoita työllistävät rakenteet puuttuvat, taiteilija joutuu itse etsimään työmahdollisuutensa. Taatakseen toimeentulonsa taiteilijat työskentelevät usein muussa, kuin taiteeseen liittyvässä palkkatyössä.
Kuvataiteilijoiden työllistyminen edellyttää yhteiskunnalta rakenteita ja rahaa. Eri toimijoiden toteuttamilla hankkeilla ja projekteilla on pyritty etsimään uusia toimintatapoja ja laajentamaan näkemystä taiteilijan työalasta. Hankkeet ovat määräaikaisia. Niiden päättyessä päättyy myös rahoitus, eikä maksajaa jatkotoimille löydy. Uusien toimintatapojen juurtuminen jää vaillinaiseksi.
Jotta kuvataiteilija voisi laajentaa työllistymismahdollisuuksiaan, tulisi hänen tunnistaa oma substanssiosaamisensa. Taiteilijan tulisi itse osata määritellä oman osaamisensa ja toimintansa alue. Välittäjätahojen puuttuessa taiteilijan tulisi myös kyetä itse markkinoimaan osaamistaan.
Kuvataiteilijat ovat yleensä korkeasti koulutettuja ja omaavat päällekkäisiä koulutuksia. Ammattiin kypsytään koulutuksen ja alalla toimimisen myötä. Ammatille ominaista ovat elinikäinen oppiminen ja uudistuminen. Kuvataiteilijan koulutus antaa kuvataiteilijalle ammattistatuksen, pätevyys taidealalla toimimiseen määrittyy taiteilijan tekemän työn ja saavuttamien tulosten kautta.
Taidekoulutus pohjaa ajatukseen vapaasta taiteesta. Koulutuksessa korostuu taiteilijaidentiteetin löytäminen. Taiteilijaidentiteetti rakentuu opiskeluaikana ja täydentyy ammatissa toimiessa.
Ammattikorkeakoulukoulutus puolestaan kytkeytyy työelämäkenttään. Ammattikorkeakoululaitos ei monilta osin sovellu vapaan taiteen erityispiirteisiin. Ammattikorkeakoulun koulutus tähtää ammattiin valmistuvien työllistymiseen. Perustulon puuttuessa omassa työssään työllistyvät kuvataiteilijat näyttäytyvät usein tilastoissa työttöminä.
Viimeisten vuosikymmenten aikana taiteilijan ammatin luonne on muuttunut yhä ammattimaisemmaksi ja monimuotoisemmaksi. Taiteellisen työn ohella taiteilijan on kyettävä hoitamaan yrittäjyyteen kuuluvat asiat: verotus, kirjanpito, rahoituksen haku, markkinointi ja sopimusasiat. Työnsä esittelemiseksi taiteilijan on laadittava cv, biografia, artist´s statement, www-sivut sekä portfolio ja ylläpidettävä niitä. Näissä asioissa nykyinen taidekoulutus pyrkii tarjoamaan opiskelijalle tarvittavat valmiudet.
Kuvataiteilijan koulutus ei kuitenkaan kaikilta osin vastaa taiteilijan muuttuvan ja laajenevan työnkuvan tarpeisiin. Koulutuksen tulisi rakentua yhä voimakkaammin henkilökohtaisen opetussuunnitelman varaan. Taiteilijan ammatti pitäisi nähdä kunkin yksilöllisenä ammattina ja taiteilijuuksien erilaisuus arvona.
Henkilökohtaisessa opetussuunnitelmassa tulisi huomioida opiskelijan aiemmat ammattikoulutukset ja työelämäyhteydet paremmin. Opiskeluun voisi kytkeä projekteja, jotka toteutetaan yhteistyössä taiteilijan työhön liittyvän työelämän kanssa. Projekteissa toimiminen vahvistaisi ammatti-identiteettiä ja opettaisi muun muassa kokonaisuuksien hahmottamista, vastuunkantoa ja verkostoitumista oman ja muiden alojen osaajien kanssa.
Taiteilijan ammattikuvaa on alettu katsoa laajemmin. Taiteilija nähdään oman alansa asiantuntijana. Asiantuntijatehtävissä toimiminen edellyttää vahvaa ammatti-identiteettiä. Ammatti-identiteetti rakentuu opintojen, oman taiteellisen työskentelyn ja vertaistoiminnan myötä. Koulutuksessa tulisi painottaa nimenomaan taiteilijan taitojen kehittymistä ja oman ammatti-identiteetin vahvistamista. Mikäli taiteilijoiden halutaan työllistyvän muun kuin oman taiteellisen työskentelynsä parissa, tulisi koulutusta kehittää kohti selkeämmin standardoitua ammattikoulutusta ja yhteistyökeskeistä toimintaa.
Ammattikorkeakoulun 4-vuotta kestävät opinnot eivät riitä siihen, että opiskelija omaksuu sekä vahvan alakohtaisen ammattitaidon ja ammatti-identiteetin, että tuotannollisen asiantuntijan taidot. Opetussuunnitelma voisi sisältää mahdollisuuden valita suuntautumisvaihtoehto vapaan taiteen ja soveltavan taiteen kesken. Vaihtoehtoisesti alempi ammattikorkeakoulututkinto voisi keskittyä laaja-alaiseen perusopintojen suorittamiseen ja ylempi tutkinto oman ammattialan erikoistumisopintoihin.
Ratkaisu kuvataiteilijan työllistymisongelmaan ei kuitenkaan löydy pelkästään kuvataiteilijan koulutusta kehittämällä, olisi kyettävä vaikuttamaan yhteiskunnan rakenteisiin laajemmin. Ongelmia tuottavat asenteet ja paikoilleen juurtuneet rakenteet, joihin kuvataiteilijan ammatti ei kytkeydy. Jos taiteilijan työnkuva laajenee yhä voimakkaammin soveltavan taiteen suuntaan, eri toimijoiden tulisi ymmärtää taiteilijan tarpeellisuus. Jotta taiteilijan asiantuntijuuden voisi ”myydä”, sille pitäisi löytää ”markkinat”. Ymmärrys siitä, millaiselle osaamiselle on tarvetta ja kenelle osaamistaan kannattaa tarjota, voisi lisätä työllistymismahdollisuuksia.
Mihin muuhun taiteilijaa sitten pitäisi tarvita, kuin tekemään taidetta ja asettamaan vertailukohta järkiperäiselle, tuottoa ja taloudellista kasvua tavoittelevalle yhteiskunnalle? Pitäisikö taiteilijalle ja taiteelle olla jokin erityinen tarve tai annettu tehtävä? Eikö taiteilijan voisi työllistää ja taiteen vihdoin hyväksyä sellaisenaan, osana yhteiskunnan perusrakennetta? Jos vapaassa tilassa työskentely on edellytys luovuudelle ja taiteen tekemiselle, ulkopuolelta asetetut kehykset rajoittavat tekemisen vapautta ja ehkäisevät uutta luovaa innovatiivista ajattelua.
Voisivatko syynä mihinkään johtamattomille hankkeille ja unohdetuille projekteille, olla juuri nämä ulkopuolelta annetut ja valmiiksi rajatut työtehtävät?
Taiteella on itseisarvo. Mutta mistä silloin puhumme, kun taide on kytketty taloudellisen hyödyn tai yhteiskunnallisen edun tavoittelemiseen? Puhummeko silloin taiteesta, kun taide valjastetaan terveyden tai hyvinvoinnin edistämisen välineeksi tai silloin, kun taiteilija palkataan suunnittelemaan kaupunkitilaa? Onko taiteella itseisarvo, kun taiteen tekemistä ohjaavat hyötynäkökohdat? Onko harhaan johtavaa puhua taiteesta, kun itseasiassa puhumme taiteen keinoja käyttävästä toiminnasta, jonka onnistumista määrittää saavutettu etu? Mistä siis lopulta puhumme, kun puhumme taiteesta ja taiteilijan työstä?
- Talvikki Lehtinen
Lähteet
Cronberg, Tarja 2010. Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmä- muistioita ja selvityksiä 2010:6. Helsinki.
Herranen, Kaisa & Houni, Pia & Karttunen, Sari 2013. "Pitäisi laajentaa työalaansa". Kuvataiteilijan ammattirooli ja osaamistarpeet tulevaisuuden työelämässä. Cuporen julkaisuja 21/2013. Helsinki: Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cupore.
Rensujeff, Kaija 2014.Taiteilijan asema 2010. Taiteilijakunnan rakenne, työ ja tulonmuodostus. Helsinki: Taiteen edistämiskeskus.
Comments